Köhköh, anteeksi tämän kestämisestä. Minä en suunnitellut tämän yhden vaivaisen luvun vievän näin paljon aikaa. Voisin ladella kaikenlaisia tekosyitä, mutta jätetään ne nyt siihen, että pohjimmiltaan olen vain laiska. Kyllä tärkeille asioille pitäisi aina löytyä aikaa. Todella, todella vaikea uskoa, että yli kaksi kuukautta on hurahtanut ohi. Tuntuu pikemminkin kahdelta viikolta... Heidän, jotka Piania seurasivat, luulisi kyllä tottuneen tolkuttomiin päivityskatkoihin... X) Leikkiä, en aio ottaa tätä tavaksi. Ja kohta tulee kesäloma ja tällekin liikenevä aikani vähintäänkin triplaantuu. Enkä minä ole hylkäämässä tätä, olen liian ylpeä siihen sekä sen lisäksi jo nyt kiintynyt aivan liikaa rakkaisiin poikiini - ja miksen hameväkeenkin, vaikka heistä suurin osa näyttäytyykin vasta myöhemmin. Ja olisin julkaissut tämän luvun jo eilen illalla (yöllä...) jos Vuodatus ei tapansa mukaan olisi päättänyt torpedoida hankettani. Nyt tämä kuitenkin on tässä, joten pitemmittä jaaritteluitta, mennään itse asiaan.

~*~*~*~

 Kaunis, sinisenä kaartuva taivas, helottava aurinko, istutuksin somistettu vaalean kartanon pihamaa. Asetelmaan olisi sopinut, sen melkein saattoi kuulla, nuorison, neitosten nauruntirskunta, huvittavia, pieniä salaisuuksia ja viettelevästi heilahtavia hameenhelmoja. Kepeää, niin tuskallisen kepeää, tanssia elämän ja aurinkoisten päivien halki ennen kuin illan viimeisetkin valot sammutettaisiin. Ajattelun, oman järjen käytön, ihannointi kasvoi koko ajan, mutta toistaiseksi tuntui melkein mahdottomalta pakottaa kapeille harteille, kokemattomien kasvojen varjoiksi, sitä painoa, jonka ajattelu aina väistämättä toi.

 


Mutta tänään ainoa puistossa kaikuva ääni oli vain kirkas, mutta eittämättömän hyväntuulinen, tenori. Nauru oli keveää, elämänmyönteistä, mutta surullisen yksinäistä - se olisi soinut paljon kauniimmin toisen äänen säestämänä. Eivätkä mielialatkaan olleet niin kepeitä kuin olisi voinut ensi näkemältä kuvitella, asiallisen näköisen nuoren naisen vain rypistäessä kulmiaan, yhtymättä kultakiharaisen miehen nauruun. Vain asiallisen, sillä mademoiselle ei ollut lisännyt puvustukseensa lainkaan niitä kaikkia pieniä, mutta viehättäviä krumeluureja, joita aatelistytöt, pienen hetken melkein häpeillen turhamaisuuttaan, aina lisäsivät korostaakseen ainutta avuaan, jolla oli rikkauden lisäksi melkein ainoastaan merkitystä - kauneutta. Mutta ilman viehättävyyttä rahallakaan ei saanut mitään, paitsi ehkä tylsän, pitkän elämän ja rahan takia solmitun avioliiton.
 
 
Marie-Hélène Alesia Pelletier ei kuitenkaan pukeutunut säädyllisen yksinkertaisesti sen takia, että olisi luopunut toivosta piristää ulkonäköään sulilla ja hepenillä, kuten monet tekivät. Huolimatta silmistä, jotka olivat ehkä liian hailakat, ja aavistuksen kulmikkaista kasvoista, hän oli soma, ja varsin alhaisesta aatelisarvosta huolimatta todella kuului tuohon jaloon säätyyn. Rahaakin olisi ollut myötäjäisiksi, jos ei hulppeasti niin kohtuullisesti kuitenkin. Kyse vain oli siitä, ettei mademoiselle Pelletier halunnut käyttää myötäjäisiään. Sillä hänellä oli jotain, joka ei missään tapauksessa kuulunut naisen hyvien ominaisten listalle, ja vieläpä runsaasti. Järkeä.
 
 
Valitettavasti puolet tuosta kammoksutusta älystä olisi hyvin voitu lahjoittaa pikkuveljelle, joka ei paljon järjeltään kysellyt syöksyessään elämässään eteenpäin. Matthieu Émilio oli perheensä kuopus, kaunispiirteinen ja sulavakäytöksinen, lähes lipevä, mutta hänen sydämessään oli suurin paikka varattu eräälle tietylle ihmiselle - hänelle itselleen. Tuon turhamaisuuden ja itserakkauden saattoi kuitenkin antaa anteeksi, melkein unohtaa täysin, kun näki miten aurinko heijastui pehmeistä, vaaleista hiuksista ja miltei kalpeni säteilevän hymyn rinnalla.
 
 
”Tämä on vakava asia, Matthieu!” isosisko totesi hallitusti, ääni melkein jäisenä piilottaakseen, jäädyttääkseen, takana piilevän turhautumisen. Matthieu lakkasi nauramasta, hymy kuitenkin edelleen pysytellen kasvoillaan. ”Excuse-moi, Hélée”, vaikka sanat eivät välittäneetkään katumusta, niitä seurasi niin lähes teennäisen synnintuntoinen ilme, että vakavan Héléenkin suunpielet kaartuivat pieneen, armahtavaan hymyyn. Eikä sisaruksista nuorempi välittänyt paheksuvasta äänensävystä, josta toinen piti lähinnä periaatteesta kiinni lausuessaan vielä muutaman sanan veljensä tolkuttomasta huolettomuudesta.
 
 
Hiljaisuus lankesi heidän välilleen, vain soran rapistessa kenkien alla kaksikon jättäessä soliseva suihkulähde taakseen. Hetken päästä Hélée istahti alas, sisäisesti harmitellen, ettei ollut ottanut auringonvarjoa mukaan. Vaikkei hän ollutkaan turhamainen, halusi hän kaikkien muiden jalosukuisten tavoin pitää kiinni vaaleasta hipiästään. Matthieu sormeili aprikoiden vaaleita suortuviaan, sitä tuskin itsekään tajuamatta, silmät etäisinä, tuskin edes nähden puunlatvassa visertäviä lintuja, joihin hänen katseensa oli kohdistunut. ”Matthieu..?” Héléen ääni ei herättänyt pikkuveljeä ajatuksistaan, mutta napakka tuuppaus lonkkaan toimi huomattavasti paremmin. Nuorimies säpsähti hereille ajatuksistaan ja kääntyi hetkessä sisarensa puoleen.
 
 
”Kuulitko sinä?” Hélée kysyi pienen huokauksen säestämänä, tietäen jo vastauksen. ”Eh, tietenkin”, Matthieu nauroi, ansaiten vain alistuneen päänpudistuksen isosiskoltaan. ”Niinpä niin. Toistetaan sitten; kuvittelinko minä vai tanssitko viime yönä muutaman valssin liikaa mademoiselle Doralynnin kanssa?” Oikeasti se oli enemmän toteamus kuin kysymys, ja Matthieu vain virnisti huolestuneelle siskolleen ilkikurisesti, suomatta sen kummempaa vastausta. Hélée huokaisi.
 
 
”Sinun pitäisi kosia häntä.” Toteamus tuli äkkiä ja töksähtäen, saaden Matthieun hartiat kohoamaan hieman jännittyneinä ja iloisen virnistyksen hälvenemään. Nuorimies imaisi miettivästi alahuultaan ja loi silmänsä sivuun, kunnes vastasi Héléen odotettua jokunen hetki vaiti jonkinlaista vastausta:” En minä. Mademoiselle Doralynn ei ole tarpeeksi varakas, valitettavasti.” Vastaus ei tyydyttänyt millään lailla naista, joka loi pikkuveljeensä paheksuvan katseen. ”Kyllä sinä tiedät, minä en ikinä pääse täältä mihinkään jos en nai vähintäänkin rikasta perijätärtä tai leskeä”, Matthieu puolustautui huomatessaan isosiskonsa mulkaisun, ”Doralynn on viehättävä, hmm, kypsä, mutta avioliitto on minun ainoa tieni päästä hoviin tai edes Pariisiin, päästä pois täältä ikävältä maaseudulta. Ja kaikki tämä kuuluu sitä paitsi oikeasti Eugènelle.”
 
 
Hélée päätti antaa periksi, tietäen, että hänen nuorimmainen veljensä koetti epätoivoisesti kiivetä korkeammalle, tavoittaa enemmän, saada enemmän rahaa, valtaa, kunniaa, kaikkea. Hän tiesi miten veli uskoi ansaitsevansa parempaa, uskoi joka päivä peiliin katsoessaan enemmän itsestään ja mahdollisuuksistaan, ja inhosi sitä, että oli syntynyt tähän perheeseen viimeisenä, Eugènen saadessa isän jonain päivänä kuollessa kaikki valta ja omaisuus, kaikki mitä heidän kaikkien yhteiseen lapsuudenkotiin kuului. Vihasi sitä, että mielestään liian alhainen syntyperä antoi huonot mahdollisuudet elämälle - sellaiselle elämälle jota hän tavoitteli.
 
 
Jos Matthieu olisi saanut päättää, mistä hän aina unelmoi, olisi hän syntynyt korkeammalle, mieluiten ainoaksi lapseksi, hoviin, kuninkaan kirkkauden välittömään loisteeseen. Osaansa tyytyminen ei ollut koskaan ollut veljen vahvimpia puolia. Muttei Hélée häntä siitä syyttänyt nähdessään miten päättäväisesti ja samalla epätoivoisesti pikkuveljen silmät paloivat tämän puhuessa ”paremmista mahdollisuuksistaan”.
 
 
”Mutta sinä vietät aivan liikaa aikaa hänen kanssaan. Kaikki olettavat, varmasti papakin, että sinä kosit häntä ennemmin tai myöhemmin”, Hélée piti kiinni moraalistaan läksyttäessään veljeään, joka ei kylläkään välittänyt isosiskonsa neuvoista saati edes kuunnellut niitä kovin tarkasti, kuultuaan ne jo moneen otteeseen aiemmin. Miksi hänen edes olisi pitänyt kuunnella naisihmistä, nämä olivat miesten, hänen, asioitaan, piru vie! 
 
 
”Olettakoot”, Matthieu naurahti välinpitämättömästi, hymyillen kuin asialla ei olisi ollut pienintäkään väliä, kuin se ei olisi hetkauttanut häntä suuntaan eikä toiseen. Kuin kaikkeen olisi voinut vain hymyillä lumoavasti ja saada niin kaikki anteeksi. Melkein kaiken Matthieu saikin. Hélée ei tiennyt miten paljon Doralynn, jonka hän oli tuntenut pikkutytöstä asti, mutta jota hän nykyään suorastaan pelkäsi, odotti hänen pikkuveljeltään, joka ei valitettavasti tuntunut välittävän mistään muusta kuin omasta onnestaan. Vai ajattelikohan mademoiselle Doralynn Ledoux myös niin? Tavallaan Héléestä tuntui inhottavalta näin työntää näppinsä Matthieun asioihin, mutta hän ei voinut olla puuttumattakaan pikkuveljen osoittaessa selkeää terveen arvostelukyvyn puutetta. Mutta olisikin ehkä ollut kohtuutonta vaatia sitä.
 
 
”Sitä paitsi”, Matthieu huomautti, sisarusparin lähtiessä taas liikkeelle, uudelle kierrokselle kohti puistikon loputonta ympyrää, ”papa toivoo aivan yhtä paljon sinunkin avioon astumistasi. Ja käsittääkseni olet tehnyt selväksi, ettet aio toteuttaa tuota toivetta, joka on suorastaan itsestäänselvyys kaikille muille neitosille, jos minä teitä yhtään tunnen.” Tämä aihe sai puolestaan Héléen kyyristymään hieman sisäisesti. ”Papa toivoo meidän kaikkien menevän naimisiin”, hän totesi lyhyesti, ohittaen itseään koskevat sanat ympäripyöreällä maininnalla. Jos ne eivät vain olisi olleet niin kovin totta. 
 
 
Matthieu nauroi. Hélée ei kyennyt nauramaan tälle aiheelle, vaikka hän tiesikin ettei papa tulisi pakottamaan häntä uhkailemalla alttarille niin kuin niin monet muut isät tekivät. Se oli lupaus, jonka hän oli tehnyt kauan sitten, vaikka ehkä katui sitä nähdessään jälkikäteen miten kukin lapsista vanheni eikä osoittanut lainkaan vakavia aikeita naimakauppoja kohtaan. Eugène oli liian ujo, Antoine liian syventynyt kirjoihinsa, Hélée itse tahtoi pitää kiinni vapaudestaan ja Matthieu odotti, että jostain tupsahtaisi hänen eteensä se täydellinen, rikas, kaunis, korkea-arvoinen naishenkilö. 
 
 
”Matthieu! Hélee!” äkillinen huuto leikkasi ilmaa ja keskeytti vaimean keskustelun kummankin kutsutuista käännähtäessä nopeasti huudon suuntaan. Ankarasti puuskuttava mies pysähtyi heidän eteensä, joutuen käyttämään muutaman hetken vain hengen vetämiseen juostuaan pikkusisaruksensa kiinni. Molemmat pysyivät hiljaa, odottaen perheen esikoisen aloittavan, kertovan mikä oli niin tärkeää, että se sai jopa normaalisti lepsun Eugène Timothée Pelletierin tässä määrin liikkeelle. 
 
 
Vastaus tuli pian. ”Papa on tullut kotiin”, Eugène informoi lyhyesti pystyessään taas hengittämään jossain määrin normaalisti. Sanat itsessään sisälsivät kaiken mitä tarvitsi kertoa eikä Matthieun tai Héléen tarvinnut kysellä enempiä. Monsieur Jacques Mérédith Pelletier, talon vanha isäntä, käytti runsaasti aikaansa matkusteluun, sekä huvittelun että tarpeellisten asioiden merkeissä, eikä tätä näkynyt useinkaan kotona matkustusaikojen saattaessa venyä kuukausien mittaisiksi. Käytännössä Hélée jäi silloin vastuuseen koko taloudenpidosta, Eugènen, jolle asia olisi varsinaisesti kuulunut, ollessa liian hajamielinen keskittyäkseen ikäviin käytännönasioihin syvällisesti, tarttuen aina mieluummin siveltimeensä. 
 
 
Madame Pelletierin, mamanin, lähdettyä vuosikausia sitten, Hélée oli ymmärtänyt varsin pian jääneensä ainoana edustamaan talon naisväkeä ja oli jo nuorena alkanut ottaa vastuuta palvelijoista ja taloudenhoidosta, vaikka oli vielä melkein lapsi itsekin. Ja nuoremmille sisaruksilleen, varsinkin Matthieulle, hänestä oli tullut epämääräisesti isosiskon lisäksi myös äidin korvike. Antoine oli kuitenkin aina ollut se, joka oli takertunut Héléehen tiukasti, mamanin lähdön jälkeen vielä tiukemmin, ja oli naiselle perheenjäsenistään kaikista läheisin. Asetelma joka tapauksessa vaikutti heidän suhteisiinsa, hänen rooliinsa. Normaaleissa oloissa sisar ei olisi moittinut veljeään, ainakaan niin varmoin sanankääntein kuin hän, ja ylipäätään talon miesväelle suunnatun ulosannin olisi kuulunut olla kohteliaampaa, nöyrtyvämpää. 
 
 
”Sitten meidän lienee paras mennä”, Matthieu totesi hartioitaan kohauttaen. ”Un moment... Odotetaan pari minuuttia, että minä saan vedettyä henkeä”, Eugène toppuutteli, punoituksen laskiessa pikkuhiljaa kasvoilta yhdessä hengenvetojen normalisoitumisen kanssa. Vanhimmalla pojalla ei ollut samanlaista ongelmaa kuin Antoinella, joka ei kyennyt juoksemaan - eikä edes lääkärin ohjeiden mukaan saanut - kauaakaan jotta olisi välttynyt hengenahdistukselta. Oireet olivat kyllä samanlaisia, mutta Eugènen tapauksessa syyksi saattoi laskea liikunnan vähäisen harrastamisen sekä liiallisen illallispöydän luona notkumisen. 
 
 
Eugène ei ollut vauhdista nauttiva hurjapää kuten Matthieu, vaan pikemminkin lähes arka, sulkeutuen mieluummin omaan rauhaisaan soppeensa kuin liittyen nuorimman veljen kovaääniseen metsästysseurueeseen. Eikä Eugène puhunut paljon - ja silloin kun puhui, ääni oli lempeä ja rauhallinen, aivan kuten hyväntahtoiset silmätkin. Perheen esikoinen oli sormenpäitään myöten pehmeä, kiltti mies, mutta myös helposti taivuteltavissa ja liiallisen ujo. Mutta sitä mitä sanoistaan ja itsestään epävarma Eugène ei kyennyt välittämään huolettomalla leikinlaskulla ja mahtavilla puheilla, hän maalasi väreillä kankaille, piirsi hiilellä paperille, purki koko sielunsa intohimoiseen taiteen harrastamiseen. Maalatessaan varmoin, määrätietoisin vedoin Eugènesta tuli hetkeksi joku muu kuin normaali pullea, arka itsensä.
 
 
Eugène pyyhkäisi silmilleen valuneen hiuskiehkuran sivuun ja hymyili epävarmasti. ”Hyvä on, mennään nyt... Antoine jäi pitämään papalle seuraa, mutta molemmat varmasti jo kaipaavat meitä.” Kuitenkin miehen käsi painui kovin epävarmana, kuin turvaa hakien, rinnalle ja puristi jotain vaatteiden läpi. Ja jokainen tässä talossa tiesi mitä Eugènen kaulassa roikkui, joskus piilossa vaatteiden alla kuten tänään, joskus rohkeasti esillä, vaikkei papa siitä pitänytkään. Koru oli roikkunut Eugènen kaulassa aina tuosta kohtalokkaasta, hyvin samankaltaisesta kuin tämä, päivästä, jolloin maman oli lähtenyt ja jättänyt heidät, asti.

***
 
 
Antoine Elysée Pelletier oli liian hyvätapainen huomauttaakseen mitään, niin paljon kuin papan käytös häntä raivostuttikin. Itse asiassa, oli todella vaikea edes kuvitella, että Pelletierin toisiksi nuorin poika omasi minkäänlaisia kiihtyneeseen mielentilaan viittaaviakaan tunteita kun katsoi vakavia kasvoja, kapeiden, aistillisten huulten totista viivaa ja läpipääsemättömiä silmiä. Hélée tosin olisi varmasti huomannut heti ensimmäisellä vilkaisulla tietyn jäykkyyden leukapielissä ja ainoana ihmisenä koko maailmassa nähnyt oikopäätä kaikkien muurien ja naamioiden läpi. Ja ymmärtänyt sanoitta myös sen, mikä sai Antoinen niin harmistumaan.
 
 
Papa olisi voinut, herran nimeen, edes yrittää käyttäytyä edes hieman säädyllisemmin. Miksi heti, heti kun mies vihdoin palasi matkoiltaan kotiin, tämän täytyi puristella punastelevia, kikattavia palvelustyttöjä aivan poikansa silmien edessä, vaikka tiesi oikein hyvin, että mokoma moukkamaisuus sai hänet enemmän kuin närkästymään? Kevyt kiukun puna nousi kalpeille poskipäille Antoinen seisoessa luonnottoman jännittyneenä, selkä suorana portaiden alapäässä, odottaen isänsä lopettavan pelleilyn erään, tuskin edes Matthieun ikäisen, yhtä aikaa imarrellun ja kauhistuneen sisäkön kanssa. 
 
 
Silmät räpsähtivät pari kertaa - kiinni, auki, kiinni, auki. Typerä tyttö tuskin edes tajusi miten vaistomaisen keimailevasti liikautti lanteitaan. Kikatus ja puolitekoinen kielto repivät Antoinen korvia papan päästettyä alati harhailevat kätensä liian lähelle ruskean koltun alla kohoavia kohoumia. Antoine käänsi selkänsä kuvottavalle välikohtaukselle jättääkseen hänen läsnäolonsa ilmeisesti täysin unohtaneen papan rauhassa pelehtimään palvelusväen kanssa.
 
 
Mutta heti otettuaan pari askelta portaissa, karhea, täyteläinen ääni pysäytti hänet niille sijoilleen. ”Antoine, odota. Et kai sinä jätä vanhaa isäukkoasi tänne yksin noin vain? Hyi sinua.” Antoine kääntyi, kohtasi isänsä ilkikurisen hymyn silmät tyhjinä, kasvot ilmeettöminä. ”En tietenkään, papa.” Monsieur Pelletier nauroi ja lähetti punastelevan tytön viimeinkin matkoihinsa viimeisen yököttävän läpsäyksen takapuolelle siivittämänä. Ja tyttö tirskui
 
 
Antoine käskisi Héléetä lähettämään tuon moraalittoman olennon hetimmiten tiehensä. Hélée täällä joka tapauksessa päätti kaikista käytännönasioista. Miksei papaakin olisi vain voitu lähettää pois? Joinakin hetkinä Antoine löysi itsensä toivomasta, ettei mies koskaan palaisi matkoiltaan. Ja katui heti jälkikäteen, kauhistui omia ajatuksiaan ja todella hetken pelkäsi, että hänen pahat ajatuksensa vielä jokin päivä aiheuttaisivat jotain pahaa. Hän ei halunnut papankin vain katoavan.
 
 
”Eugènen pitäisi kai pian tulla Matthieun ja Héléen kanssa. Nautipa sillä välin minun kanssani lasi viiniä salongissa armaan isäsi kotiinpaluun kunniaksi”, monsieur Pelletier ehdotti, edes odottamatta vastausta lähtiessään ja astelemaan salonkia kohti. Antoine päästi turhautuneen, tuskin kuuluvan huokauksen, mutta nyökkäsi kuitenkin jo selkänsä kääntäneelle isälleen ja lähti seuraamaan tätä. 
 
 
Salonki ei ollut korkea, ei loistokas, mutta joka tapauksessa melko kodikas, kuten koko talo mataline, vaatimattomine huoneineen. Ja sai Matthieun näkemään punaista, sillä nuorimmainen haikaili yhä edelleen ylemmäs sosiaalisilla portailla. Antoine oli toivonut pikkuveljen rauhoittuvan kasvaessaan, mutta ilmeisen turhaan. Ja hän ei voinut sanoa kunnioittavansa tippaakaan Matthieun levotonta suuruudennälkää. Heillä oli sentään aatelisarvo, puhdas nimi, kartano, joka oli siisti ja hyvin toimeentuleva, vaikkeivät he edustaneetkaan Ranskan aateliston ylintä kastia, mikä oli enemmän kuin useimmilla muilla. 
 
 
Veljistä sekä vanhempi että nuorempi aiheuttivat keskimmäiselle harmaita hiuksia, vaikka olivatkin äärimmäisen kaukana toisistaan. Rehellisesti Antoine ajatteli, ettei Eugènesta koskaan olisi kantamaan vastuuta tästä kaikesta kun sen aika joskus tulisi. Mutta Hélée, rakas Hélée, jäisi varmaankin vanhaksipiiaksi pitämään kaikesta huolta niin kuin aina. Tavallaan Antoine oli onnellinen, hän pelkäsi päivää, jolloin isosiskokin oivaltaisi avioliiton olevan oman etunsa mukaista. Antoine ei uskonut rakkauteen.
 
 
Papa kaatoi viiniä laseihin ja selitti koko ajan, väliin nauraen, miten parin kuukauden matka Habsburgien Itävaltaan oli sujunut. ”Autriche on mukava maa, muttei mikään silti vedä vertoja Ranskalle. Olisin tullut kotiin jo aikaisemmin, mutta päätin kiertää Baijerin kautta.” Vanhus ojensi toisen korkeakantaisista kristallilaseista pojalleen, jonka koko ajan haudanvakavana pysytellyt ilme ei värähtänytkään huomautuksesta huolimatta. Eikä hän kysynyt oliko papa käynyt tapaamassa mamania vai oliko muuten vain päättänyt ihastella tuon saksankielisen alueen maisemia. Viini maistui kitkerältä - vai kuvitteliko hän vain?
 
 
”Mutta onko teille täällä kotopuolessa tapahtunut mitään? Uutisia avioliittorintamalta?” Tarkkaan kuuntelemalla isän äänestä saattoi löytää melkein epätoivoisen, periksi antaneen sävyn. Antoine pudisti päätään ja siemaisi viiniään ennen kuin vastasi:” Ei mitään mainittavaa.” Papa näytti happamalta. ”Ja sinäkin olet tietysti kosiskellut vain kirjojasi ja mustepulloa.” Antoine liikahti jäykästi ja loi katseensa isän olan yli vastapäisen seinän kiemuroihin, vastaamatta sanallakaan epäsuoraan loukkaukseen. Vaikkei hän pahastunut, tietäen papan turhautumisen tässä asiassa. Vaikka kaikki oli loppujen lopuksi vain papan omaa syytä, mikä sekin raivostutti vanhaa miestä entistä enemmän. Vannomatta olisi ollut paras. Ja monsieur Pelletier oli liian oman arvonsa tunteva henkilö peruakseen lupauksen, jonka oli tehnyt käsi sydämellä, vaikka katuikin sitä nyt.
 
 
”Minä en ymmärrä mikä teitä vaivaa”, papa puuskahti ja laski tyhjän viinilasin kädestään pöydälle, ”kaikki normaalit nuoret suorastaan hinkuvat naimisiin, mutta minun jälkikasvuni haluaa olla suomatta vanhalle isälleen tuota pientä iloa nähdä omien lastensa vihkiäiset ja lapsenlapset, jotka tulisivat tulevinakin vuosikymmeninä pitämään huolta suvun perinnöstä. Kuka tahansa muu järkevä vanhempi olisi jo vuosikausia sitten naittanut teidät.” Antoine vain nyökkäsi papan ärtyneelle ryöpytykselle, ottamatta sanoja itseensä kuultuaan ne moneen kertaan aiemmin, ja oli syvällä sisimmässään kiitollinen siitä, mitä papa joutui nyt katumaan. 
 
 
Joskus hän kuuli edelleen korvissaan ääniä ajoilta kun oli vielä pieni ja kömpi öisin Eugénen viereen viereisen huoneen äänien saadessa laihan, sairaalloisen pojan - jonka ei ollut pitänyt lääkäreiden mukaan elää näin vanhaksi - nyyhkyttämään säikähtäneenä. Huutoa, kirkunaa, räsähdys lasin särkyessä, kummallinen mätkähdys, jota hän ei silloin tuntenut, mutta nyt tiesi seuraavan lyönnistä. Myöhemmin vaimeita kirouksia ja itkua ja oven toisella puolella ohi harppovia, raivokkaita askelia. Painajaisissa kärryjen pyörien rahina hiekalla niiden kadotessa portista, mamanin kadotessa Antoinen elämästä. Alitajuinen tunne kertoi, että avioliitto tarkoitti surua.
 
 
Papa jatkoi lastensa läksyttämistä siitä miten paljon nämä tuottivat huolta vanhalle isälleen. Antoine ei kuunnellut. Vihdoin salongin ovi avautui ja Eugéne mukanaan Hélée ja Matthieu saapuivat toivottamaan isänsä tervetulleeksi takaisin kotiin. 

***

 
Matthieu ei tiennyt paljon mitään parempaa kuin nousta aamulla ennen auringonnousua ja hiippailla käytävien poikki talleille kun koko kartano oli vielä aivan hiljainen, kun palvelusväkikään ei ollut vielä herännyt päivän töihin. Menneiden sukupolvien muotokuvat katsoivat seinältä paheksuvina suvun nuorimman vesan kulkua aamuhämärien käytävien halki. Eräiden leveiden kaksoisovien ohitse kauniskasvoinen nuorukainen hiippaili tavallista varovaisemmin. Papalla olisi ollut valta peruuttaa hänen aamuinen huvinsa jos Matthieu olisi vahingossa tämän herättänyt.

 
Matthieu oli selvinnyt ongelmitta viimeiseen käytävään ennen eteisaulaa, kun oven narahdus jäädytti säikähdyksestä säpsähtävän nuoren miehen niille sijoilleen. Hän ei tajunnut lainkaan pidättelevänsä henkeään erään käytävää reunustavan oven avautuessa, peläten tulijan henkilöllisyyttä. Papa estäisi takuulla häntä menemästä. Palvelusväki juoruaisi papalle. Samoin kuin Antoine, toteaisi ohimennen jonkin isoveljelle ominaisen kuivan keskustelun sivussa. Luoja miten Matthieuta joskus ärsytti kirjaviisaan veljen kaavamainen puhetapa ja totiset kasvot. Elämästä kuului nauttia.

 
Aamunsotkuiset, vaaleat hiukset, hieman Matthieun omia tummemman sävyiset kiinnittivät ensimmäisinä säikähtäneen miehen huomion. Silmänräpäystä ja kasvojen tunnistusta myöhemmin mieleen tulvahti helpotus ja Matthieu päästi ulos hengityksen, jota ei ollut edes tajunnut pidätelleensä. Hämmentyneet, uniset silmät kohtasivat Matthieun omat ja Eugéne haroi hämillisinä sotkuisia kiharoitaan. ”Umm, bonjour, Matthieu... Kai se on jo aamu?” Nuorempi veljeksistä olisi voinut nauraa ja rentoutui entisestään tajutessaan, että vanhempi itse asiassa oli säikähtänyt kohdatessaan hänet. Mutta hän vain tyytyi virnistämään leveästi.

 
”Varhainen aamu. Ja sinä kai olet taas kerran ollut maalaamassa koko yön?” Matthieu loi paljon puhuvan katseen maalitahroihin Eugénen puvussa. Suureksi inhokseen hän havaitsi isoveljen hansikoimattomat kädet suorastaan kirjaviksi. Eugéne katsoi sivuun melkein häpeillen. ”Ähm, tuota, aivan, juu...” Hetkessä aluksi itsekin säikähtänyt Matthieu otti otteen tilanteesta tajutessaan olevansa niskan päällä, Eugénen ollessa liian kiireinen huolehtimaan vain omasta ongelmastaan. Tarkemmin sanottuna unettomuudesta sekä maalaamisesta, jotka molemmat valvottivat perheen esikoista öisin. Matthieu ei tiennyt missä määrin isoveli maalasi yöaikaan siksi, ettei kyennyt nukahtamaan vai saiko pimeä ja erityisesti täydellinen hiljaisuus toisen luovuuden liikkeelle. Rehellisyyden nimissä hän ei välittänyt tippakaan.

 
Eikä Matthieu välittänyt siitäkään, että oli aivan yhtä syyllinen kuin Eugéne, vaikka saikin tilanteen helposti näyttämään siltä, että oli täysin luvallisilla teillä ja Eugéne ainut kenellä oli hävettävää. ”Sinä olet koko päivän hirvittävän väsynyt. Papa ei anna sinun jäädä sänkyyn koko päiväksi”, nuorempi vain totesi kuivasti. Eugéne nyökkäsi vaitonaisena. ”Mutta koska minä olen armollinen ihminen, en kerro tästä kenellekään”, Matthieu virnisti leveästi, ”minä pidän suuni kiinni tästä kohtaamisesta jos vain sinäkin teet samoin. Ja voit aloittaa jo nyt, sillä tällä rupattelulla herätämme vielä jonkun. Ja sitähän me emme tahdo, emmehän?”


Eugénen askeleet häipyivät päinvastaiseen suuntaan Matthieun omien kanssa. Lauhkea loppukevään ilma, lintujen sirkutus ja valkea hämäryys ennen auringonnousua toivottivat nuorenmiehen tervetulleeksi, tunkeutuen aisteihin ja ihohuokosiin, saaden hänet hymyilemään tyytyväisenä. Päivän parhaita hetkiä myöhäisten iltojen lisäksi. Hevostalli tuoksui toisenlaiselta, lannalta ja hevosilta ja kuiva heinä pölisi ilmassa. Mutta Matthieu ei pitänyt siitä yhtään sen vähempää, rakastaen myös tätä ympäristöä ja kartanon hevosia. Pienen pojan keppi- ja keinuhevosleikit olivat luonnollisesti vaihtuneet oikeisiin ratsuihin iän karttuessa.
 
 
Matthieun erityinen suosikki oli hänen täysin oma Emmelynensä. Hän oli nähnyt sen kasvavan horjuvasta varsasta vahvaksi, täysin valkeaksi ratsuksi, ja saattoi melkein väittää omaavansa vahvemmat tunnesiteet hevoseen kuin perheenjäseniinsä. Lisäksi Matthieun sisällä piilevä kunnianhimo sai täyttymyksensä sentään tässä valkeassa tammassa, joka oli ulkomuodoltaan kaikkea mitä saattoi toivoa. Emmelyne oli myös ainut, jolle hän puhui itselleen epätavallisen pehmeällä äänensävyllä, ilman minkäänlaista teennäisyyttä.


Matthieu talutti ratsunsa ulos ja vilkaisi vielä nopeasti ikkunoita jonkun varhaisen - tai myöhäisen - haahuilijan varalta ennen kuin hyppäsi Emmelynen selkään. Turhia viivyttelemättä hän kannusti tamman liikkeelle, nauttien täysin rinnoin vauhdista, lihasten kohoilusta allaan ja koko maailmasta jossa eli, auringon kurkistellessa ujona kukkuloiden takaa, luoden ensimmäiset säteensä metsän reunan puihin. Matthieu rakasti tätä lyhyttä, täydellistä hetkeä. Taika katoaisi nopeasti auringon heittäessä useampia säteitä maan päälle. Selkeät keskipäivät olivat ikävimpiä - hän ei todellakaan ollut päiväihminen.


Useampien niittyjen jäädessä taakse, auringon uskaltautuessa ylemmäs, aamuyön venyessä kirkkaaksi aamuksi, Matthieu huomasi fuksianpunaisen täplän metsänreunassa. Jonkin, joka ei kuulunut sinne, liian räikeä. Ihminen. Sisäisesti Matthieu kirosi, hän ei olisi halunnut jäädä vaihtamaan kohteliaisuuksia kenenkään aamuvirkun persoonan kanssa, mutta tietäen, että hänetkin oli jo varmasti havaittu, kohteliaisuus pakotti kääntämän suunnan kohti punaista häivähdystä.

 
Kulmakarvat kohosivat hitusen, mutta laskeutuivat pian, ärtyneen ilmeen pehmentyessä Matthieun tullessa lähemmäs ja tunnistaessa hänen aamuratsastustaan häiritsevä henkilö. Hän pysähtyi muutaman metrin päähän tummakutrisesta, aistillisella tavalla kauniista naisesta, muttei kuitenkaan hypännyt alas ratsunsa selästä. ”Bonjour, mademoiselle Ledoux”, Matthieu huikkasi, taivuttaen päätään parhaaseen mahdolliseen kumarrukseen, jonka hevosen selästä saattoi tehdä. Muttei Doralynn Ledouxinakaan tunnetun aatelisneidin kevyt niiaus kovin omistautunut ollut hänen toistaessaan kohteliaisuus aavistuksen liian kimeällä äänellä, jotta se olisi ollut miellyttävä.

 
Mutta vaikkei Doralynnin ääni ollutkaan sitä luokkaa, että naisen kanssa olisi kauan jaksanut jutella - lauluäänestä puhumattakaan - naisen ulkomuoto sai kuitenkin monet luomaan häneen kiinnostuneita silmäyksiä. Doralynn tiesi heikkoutensa, hän ei osannut laulaa, ja puhui liian kimeästi ja usein aiheista, jotka katsottiin naisille sopimattomaksi, mutta typerä hän ei ollut. Mademoiselle Ledoux oli kiinnostunut politiikasta ja maailmasta, niin paljon kuin häntä siitä moitittiinkin. Ja opeteltuaan tuntikausia ja jälleen tuntikausia peilin edessä täydellistä niiausta, viuhkan heilautusta ja ahtanut itsensä tuskallisiin korsetteihin, hänessä oli myös jotain eittämättä lumoavaa. Ei sillä aralla, hauraalla tavalla kuin yleensä, mutta yksi tummien, palavien silmien silmäys raskaiden ripsien takaa - sekin yleensä täysin laskelmoitu ja täydelliseksi hiottu - riitti saamaan useimpien miehien jalat veteliksi.


”Tehän olette varhain liikkeellä tänään. Aamukävelyllä, kenties? Hämmästyttävää nähdä teidät aivan yksin, ymmärtääkseni jonkinlainen seuralainen olisi vaadittava”, Matthieu tiedusteli, äänensävyn näennäisestä kohteliaisuudesta huolimatta perimmiltään hyvinkin tuttavallisena. ”Minä kuljen yksin jos satun haluamaan”, Doralynn töksäytti takaisin ja keikautti huvittuneesti päätään. Matthieu virnisti. ”Kuinka vain, ma cheré.” ”Sinä olet aikaisin liikkeellä”, Doralynn huomautti, välittämättä teititellä ja viittasi Matthieuta laskeutumaan alas hevosen selästä, minkä mies turhia miettimättä tekikin. 


”Aamut ovat parasta aikaa”, Matthieu vastasi ja asteli Doralynnin luokse. Emmelynen karkaamista hänen ei tarvinnut pelätä, tamma pysyttelisi kyllä lähellä tai ainakin tulisi takaisin kutsumalla. Nainen kietoi vahvalla otteella kätensä hänen kaulaansa. ”Et sinä kovin aikaisin minunkaan viereltäni nouse.” Sanat olivat melkein pelkkä huokaus. Lämmin ilmavirta kutitteli kiusoitellen Matthieun kasvoja, kaksikon huulet vain senttien päässä toisistaan.


”Kukaan järkevä mies ei nouse sinun viereltäsi vapaaehtoisesti”, tuli vaimea, jollain tapaa tyhjä vastaus. Yhtäkaikki se miellytti Doralynniä, sillä nainen kuroi nuo muutamat sentit heidän välissään umpeen. Suudelma maistui savukkeilta ja konjakilta, se oli kiihkeä ja jätti molemmat hengästyneiksi, mutta siitä puuttui kaikki lempeys ja jollain tapaa se tulisuudestaan huolimatta oli kylmä, melkein tunteeton. Se oli vain syvä suudelma, jotain mitä ketkä tahansa olisivat voineet jakaa keskenään, ei mitään sen suurempaa. Ainakaan Matthieulle. Jossain vaiheessa hattu keikahti Doralynnin tummilta kutreilta maahan.
 
 
Lämmin, vahvasti parfyymiltä tuoksuva Doralynn etsi Matthieun katsetta, tämän taas tietoisesti vältellen toisen intensiivistä tuijotusta. ”Tai ehkä sinä vain sanot... Ehkä joku piti sinua valveilla viime yönäkin ja siksi olet näin aikaisin liikkeellä?” Mustasukkaisuus. Matthieu olisi voinut nauraa, mutta puri itseään huuleen ennen kuin vastasi, ilkikurinen vivahde äänessään:” Niiin, kukapa tietää...” Tummat silmät kuohahtivat ja ote Matthieun kaulan ympärillä puristui, muuttuen melkein tukehduttavaksi.
 
 
”Minä vannon”, Doralynn kivahti, ”minä vannon, että jos joskus löydän jonkun toisen sinun vuoteestasi, minä tapan sen hirveän huoran!” Matthieu naurahti hermostuneesti ja yritti hellittää kaulansa ympärille kietoutuneita käsivarsia:” Aivan, aivan. Rauhoitu, Doralynn.” Nainen mutristi paksuja huuliaan tyytymättömänä. ”Suutele minua.” Matthieu totteli ilomielin. Aivan yhtä lailla kuin hän olisi totellut ketä tahansa kaunista naisenpuolta.

***
 
 
”Missä ihmeessä Matthieu on?” Hélée tuskitteli ja loi huolestuneen katseen täydelliseksi katettuun aamiaispöytään. Ainut, mikä kattauksesta puuttui, oli perheen kuopuksen läsnäolo. Monsieur Pelletier jutteli matalalla äänellä aina yhtä jäykän Antoinen kanssa. Eugènekin oli tänä aamuna suorastaan täytynyt repiä ylös sängystä ja nytkin esikoinen nojasi raskaasti vasten seinää, silmät kiinni ja mitä luultavimmin enemmän unessa kuin hereillä. Hélée huokaisi raskaasti. Papa alkoi näyttää hermostuneelta, Eugène varmasti kaatuisi kohta täydessä unessa lattialle ja Antoine... no pikkuveli nyt ei yleensäkään näyttänyt muulta kuin vakavalta. Vaikka Hélée saattoikin nähdä tuon kaikki tunteet takaisin heijastavan peilipinnan lävitse.

 
”Minusta meidän pitäisi aloittaa. Jos Matthieu on päättänyt hiippailla tiehensä ja antaa odotuttaa itseään, miksi ihmeessä meidän täytyisi odottaa häntä?” papa murahti kärsimättömänä. Hélée imaisi hermostuneena alahuultaan. Hän olisi tahtonut syödä aamiaista yhdessä pitkästä aikaa nyt kun papakin oli pitkästä aikaa kotona, ja oli päättänyt yllättää kaikki antamalla kattaa aamiaispöydän harvinaisen koreaksi. Ja sitten tämä menikin näin. Mutta koska Matthieu saattoi palata milloin tahansa sieltä mihin ikinä olikaan lähtenyt, Hélée huoahti ja viittasi pöytään päin. ”Aloitetaan sitten ilman Matthieuta. Olkaa hyvät.”


Hélée yritti parhaansa mukaan pitää iloista rupattelua yllä, mutta ei saanut paljoakaan vastakaikua. Eugène nuokkui aamiaisensa yllä puoliunessa, Antoine näytti poissaolevalta ja papa vain murahteli jotain vastaukseksi hänen kysymyksiinsä. Normaalisti Eugène olisi ollut pirteämpi ja jutellut hänen kanssaan, Matthieu suorastaan varastanut kaikki puheenvuorot ja Antoinekin haastellut jotakin. Mitä luultavimmin pikkuveljen vaitonaisuus johtui papasta. Korkeiden ikkunoiden takana nouseva aamu oli aurinkoinen ja sai talon näyttävimmän huoneen näyttämään tavallistakin kauniimmalta, vaikka ilmapiiri olikin mitä oli. Korkeaksi saliksi kutsuttu tila toimitti yhtä lailla ruokasalin, juhlatilan kuin yleisen edustushuoneen virkaa aina tarpeen vaatiessa.


Yllättäen ruokasalin ovi aukeni ja leveästi hymyilevä Matthieu astui sisään, yhtä huoliteltuna ja varmana itsestään kuin aina. Papa rypisti kulmiaan,” No sietää sitä jo tullakin. Missäs herra on mahtanut olla?” ”Kävin aamuratsastuksella”, Matthieu vastasi huolettomana tavallisten kohteliaisuuksien ja kumarruksen jälkeen, ja istahti Héléen viereiseen tuoliin kuin hänen poissaolossaan ei olisi ollut mitään tuomittavaa. Hélée vilkaisi tätä silmäkulmastaan arvioivasti.
 
 
”Jos sitä on aikaa juoksennella pitkin öitä naisten perässä, pitäisi olla aikaa myös kihlata joku”, papa murahti. Matthieu säpsähti ja croissantia pidellyt käsi laskeutui takaisin lautaselle. ”Minähän sanoin, että olin ratsastamassa. Eikä ole minun vikani, ettei täältä maaseudulta löydy ketään sopivan ylhäistä mademoisellea.” ”Sinä et ikinä löydä vaimoa tuolla asenteella. Ahneus on kuolemansynti, poikaseni”, papa jyrisi, saamatta kuitenkaan aikaisiksi Matthieussa toivottua reaktiota. ”Olen pahoillani, papa”, nuorimmainen vain vastasi ykskantaan.

 
”Eihän Matthieulla ole vielä mikään kiire, papa”, Hélée yritti sovitella, mutta ansaitsi vain tuomitsevan mulkaisun perheen päältä ja vaikeni nolostuneena. Ei ollut hänen asiansa puuttua tähän, saati sitten asettaa kunnianarvoisan isänsä sanoja kyseenalaisiksi. ’Kunnioita isääsi ja äitiäsi’ oli joka tapauksessa erittäin tärkeä sääntö sekä ohjenuora; ’jotta menestyisit ja eläisit kauan maan päällä’.

 
”Toden totta hänellä on kiire. Teillä kaikilla alkaa olla kiire. Miten sinäkin kuvittelet pääseväsi naimisiin kun naimaikäsi on käytännössä jo ohi?" papa murahti, saaden Héléen katsomaan vaivaantuneena sivuun, vaikkei nainen uskaltanutkaan sanoa, ettei se haitannut häntä. Ei nyt. ”Minä en ylipäätään ymmärrä mikä teitä oikein vaivaa. Mitä minä olen tehnyt väärin? Kyllä joku teidät kaikki huolisi - mutta te vain ette näytä kelpuuttavan ketään. Miten ihmeessä minun lapsistani on kasvanut noin ylpeitä ja uppiniskaisia?” Muut vaikenivat monsieur Pelletierin turhautuneen ryöpsähdyksen edessä. Eugènen kasvot hehkuivat häpeästä, Hélée tuijotti kiinteästi lautastaan huulet tiukasti yhteen puristettuina, Antoinen silmät olivat entistä etäisemmät ja Matthieu vaikutti lähinnä kiukkuiselta läksytyksen johdosta. 

 
”Papa, minä olen pahoillani, Excusez-moi”, Eugène mutisi surkean näköisenä, näyttäen valmiilta purskahtamaan itkuun. ”Anteeksi sinun sietää pyytääkin. Teidän kaikkien. Mutta pahoitteluilla ei ole mitään väliä jos te edelleen tietoisesti jatkatte minun, teidän isänne, toiveiden vastustamista.” Hélée nuolaisi kuivia huuliaan ja kiinnitti ohimennen huomiota vieressään istuvan Matthieun ilmeeseen, jota ei voinut kutsua kovinkaan kunnioittavaksi. Kuten eivät olleet pikkuveljen seuraavat sanatkaan:” Minä en näe tässä mitään anteeksipyydettävää. Te itse lupasitte aikoinaan, ettette pakota meitä naimaan ketään.”


Vanhan miehen vasen silmä alkoi nykiä. ”Niin, koska minä päätin luottaa teihin. Että te löydätte itse itsellenne sopivan puolison. Ilmeisesti hyvää tarkoittava ajatukseni kuitenkin meni täysin pieleen. Olen ihan turhaan kuunnellut muiden naureskelua typeryydelleni ja vielä puolustanutkin sitä, sillä ilmeisesti koko lupaus ei todellakaan ollut mitään muuta kuin puhdasta typeryyttä. Kaikki järkevät vanhemmat sentään itse päättävät jälkikasvulleen soveliaan puolison. Jopa alempi sääty, missä turmeltuneisuus suorastaan rehottaa, osaa itse valita puolisonsa ja mennä naimisiin. Näyttää siltä, että teiltä se ei kuitenkaan onnistu! Mon Dieu, miksi minä ikinä menin lupaamaan sellaista...” 


Papa hieroi tuskastuneen näköisenä ohimoitaan ja raskas, vaivautunut hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Matthieu katkaisi sen tokaisemalla uhmakkaalla äänellä:” Eiköhän tuo ihana oikeus kuulu ensisijaisesti Eugènelle. Hän perii kuitenkin koko tämän höskän, joten voisi olla kohtuullista kiukutella ensisijaisesti hänelle.” Hélée vilkaisi rakasta, itsekästä, käsittämättömän röyhkeää pikkuveljeään varoittavasti, mutta liian myöhään. Eugène näytti suorastaan kutistuvan penkillään, kasvot helottaen häpeästä kirkkaan punaisina. Tämän täytyi varmasti oikein hyvin tietää itseensä kohdistuneet odotukset, tietää miten raskasta kantaa hän kantoi harteillaan ja sen laiminlyönti sai kaikenlaisille negatiivisille tunteille herkän miehen painumaan kasaan. Hélée oli varma, että isoveli toivoi, ettei olisi ikinä syntynyt ensimmäisenä. Yhtä paljon kuin Matthieu toivoi, ettei olisi syntynyt viimeisenä.


”Matthieu”, hiljaisena, etäisenä pysytellyt Antoine huokaisi enemmänkin periksi antaneena kuin pettyneenä. Matthieu vain muljautti silmiään kohti kattoa. ”Mi-minä olen pahoillani...” Eugène mutisi, tummat silmänaluset saaden tämän näyttämään vielä säälittävämmältä. Hélée yritti viestittää tälle katseellaan mahdollisimman paljon myötätuntoa, Eugènen kuitenkin torjuessa juuri nyt kaikki ympäristöstä tulevat viestit, käpertyen vain sisäänpäin.


Papa ei kuitenkaan vastannut Matthieun julkeaan kommenttiin mitään, katsoi vain jokaista lapsistaan vakavasti. ”Minä olen kenties ollut yksinomaan hölmö kuvitellessani, että näillä uudenaikaisilla hullutuksilla voisi saavuttaa jotakin”, hän kuulosti ennen kaikkea pettyneeltä, sekä itseensä että jälkikasvuunsa, ”muka annetaan lasten valita itse puolisonsa... Tsk, nyt on ainakin todistettu, ettei siitä tule mitään.” Papa nousi jaloilleen ja selvästi keräsi mahdollisimman paljon arvovaltaa ennen kuin avasi suunsa:” Mutta nyt kun olen viisaampi, tiedän tehdä toisin. Minä annan teille vuoden. Vuoden päästä minä haluan nähdä edes jonkun täältä kunniallisesti aviossa.” Vakaa katse kohdistui muutamaksi minuutiksi Eugèneen. ”Minä todella toivon, että se olet sinä, Eugène. Muussa tapauksessa saatan jättää tämän talon ja sen mikä sinulle kuuluisi, jommallekummalle nuoremmista veljistäsi.”

 
Matthieun silmät välähtivät kuin hopealusikan nähneellä harakalla. Papa ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut väsynyttä puhettaan:” Mutta minä en aio olla täysin epäreilu. Se, joka täällä ei hanki puolisoa kuten kunnon kansalaisten tulee ja hanki suvun kunniakkaalle nimelle jatkajia, on turha toivoa livreäkään perinnöksi. Se koskee myös sinun tulevia myötäjäisiäsi, Marie-Hélène.” Koko ruokasali tuntui hetkeksi jäätyneen paikoilleen. Antoine särki jäätä yskähtämällä:” Tuota, papa, minä en millään muotoa halua loukata teitä, en tietenkään, mutta... eikö tämä menettely ole hieman epäreilu?  Ei, ei, tietenkin te olette oikeassa. Mutta Eugènellä on joka tapauksessa tässä paljon enemmän pelissä kuin muilla.” Hélée ei surrut omia myötäjäisiään, ei hän kuitenkaan aikonut avioitua, mutta Eugène todella näytti aina vain säälittävämmältä.


”Tietenkin hänellä on eniten menetettävää”, papa tokaisi, ”mutta hänellä on myös ensimmäisenä poikani eniten oikeuksia. Toistaiseksi. Ehkä hänenkin on aika osoittaa olevansa niiden arvoinen. Katsotaan josko tämä uusi typeryys koskien perimysjärjestelyn muuttamista toimii yhtä huonosti kuin aiempi.” Vastalauseita ei enää kuulunut ja papa harppoi oviaukolle. Siellä hän vielä kääntyi ja lausui anteeksipyytävästi:” Antakaa minulle anteeksi. Mutta minähän en varsinaisesti rikkonut lupaustani. Minä en nimeä teille puolisoa, niinhän minä lupasin. Mutta koska minä olen vuosikausia odottanut turhaan, jotain oli lopulta pakko tehdä - ja ilmeisesti te ette pienillä panoksilla liikauta eväännekään. Minä en aio katsoa miten tämä kartano luhistuu tai kaatuu vieraan käsiin perijän puutteessa.”

Papan mentyä järkytys viipyili vielä aamiaispöytään jääneen nuorenpolven keskuudessa. Matthieu ei näyttänyt kuitenkaan kovinkaan surulliselta. ”H-hänhän ei voi olla tosissaan? Eihän?” Eugène kysyi varovasti. Hän ei saanut vastausta.

***


Illalla Hélée kirjoitti jokailtaiseen tapaansa kirjeitä. Kuten yleensä, tämäkin paperi oli tarkoitettu hänen elämänsä tärkeimmälle naiselle, vaikka tämä olikin nyt poissa, oli ollut jo kauan. Mamanille. Hélée oli innokas kirjeiden kirjoittaja ja hän kävi kirjeenvaihtoa ympäri Ranskaa ja aina ulkomailla asuvia tuttaviaan myöten. Kipinän oli kuitenkin antanut mamanille kirjoittaminen. Nuorempana Hélée oli usein antanut palvelusväen kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan. Lapsellisia, yksinkertaisia asioita. Hieman kasvettuaan hän oli alkanut kirjoittaa itse ja kirjeiden sisältökin oli aikuistunut yhtä mittaa hänen kanssaan. 


Cheré maman”, Hélée aloitti, miettien hetken ennen kuin jatkoi, päättäen aloittaa arkipäiväisillä, harmittomilla asioilla. Mutta tällä kertaa kirje tuntui vain venyvän, neidon uskaltamatta mennä asiaan, josta hän itse asiassa eniten halusi kirjoittaa. Lopulta kaikki turha asia loppui ja sulkakynää pidellyt käsi pysähtyi, Héléen jäädessä hetkeksi tuijottamaan paperia edessään. Hän ei halunnut huolestuttaa mamania. Hän ei halunnut valehdella. Mutta itse asiassa maman oli aivan yhtä huolestunut lastensa avioliitosta kuin papakin, yhtä lailla murehti Héléen parhaan naimaiän ohi liitämistä. Asianomainen vain hymyili huvittuneesti aidosta huolesta syntyneille riveille.


Lopulta Hélée huokaisi ja päätti mennä suoraan asiaan. Maman luultavasti havaitsisi muutenkin kirjeen alkupuolen kiertelyn. Sulkakynän terä upposi musteeseen ja sitten valkealle paperille. Tuli rätisi takassa, ja ikkunoiden ulkopuolella hengitti yö.

 
Maman, te varmasti ymmärsittekin jo, että olen vältellyt jonkin tärkeän asian sanomista. Toivottavasti ette huolestunut turhaan, mutta toivottavasti ette myöskään odottanut uutisten olevan kovin iloisia. Ei, me voimme kaikki hyvin, eikä teillä ole syytä huoleen. Papa kuitenkin viimein teki sen, minkä tekemättä jättämisestä te olette jo kauan olleet suruissanne. Mutta minusta on kovin ikävää, että hän uhkasi poloista Eugènea tämän esikoisaseman menettämisellä jos hän ei saa vihdoin ja viimein solmittua avioliittoa. Samalla hän avasi oven Antoinelle ja Matthieulle päästä käsiksi siihen, mikä perinteisesti kuuluisi yksin Eugènelle. Minä en halua kritisoida papaa, hän tietää varmasti mitä parhaiten ja ajattelee suvun kunniaa ja tulevaisuutta, mutta silti Eugène käy hieman sääliksi. Yhtä lailla Antoine sekä Matthieu tarvitsevat edes jonkinlaisen perintöosan - mikä heiltä uhattiin viedä - siinäkin tapauksessa, että Eugène astuisi avioon. Heillekään ei taida jäädä paljon vaihtoehtoja. Minä kyllä tyydyn elämääni ilman myötäjäisiäkin, sillä mihin minä niitä tarvitsisin jos aion pysyä täällä. Suokaa anteeksi, rakas maman, kyllähän minä tiedän miten syvästi te toivotte tuota avio-onnea myös minulle. Parhain päin ajateltuna, talo saa uutta elämää sekä suku jatketta lapsista, joten minun ei pitäisi olla niin huolestunut. Minä todella uskon, että kaikki kolme rakasta veljeäni löytävät mieluisat puolisot siinä ajassa, jonka papa heille antoi, ja minä aion auttaa heistä jokaista parhaani mukaan. 


Pelkään vain seurauksia. Matthieu oli kovin innostunut tästä mahdollisuudesta, toivottavasti se ei saa hänen päätään sekaisin. Huonoimmassa tapauksessa tästä voi tulla taistelu perimyspaikoista. En tiedä Antoinesta, tietenkin perintö on hänenkin tulevaisuudelleen tärkeä ja hän on haaveillut niistä kalliista opinnoista jossain korkeassa akatemiassa. Mutta tuskinpa tämä mahdollisuus sokaisee häntä samalla tavoin kuin pelkään Matthieulle käyvän. He ovat veljeksiä, heidän ei pitäisi taistella keskenään. Pelkään papan laittaneen liikkeelle vaarallisen pelin, jonka pysäyttämisestä voi tulla vaikeaa, seurauksista mitä vain. Mutta ei huolta, tietenkin minä vain murehdin liikaa. Heidän on vihdoin aika vakiintua. Minustakin olisi mukava leikkiä pienten veljenpoikien tai -tyttärien kanssa.

Rakkaimmat terveiseni teille maman.”
 
~*~*~*~
 
Pyydän, älkää yrittäkökään tihrustella viimeisissä kuvissa olevia tekstejä. Niissä ei lue mitään järkevää. Teksti on... koriste. Muusta käännösavusta nyt ja jatkossa harras kiitos Maroolle. 
Kiitos ja anteeksi.