Guten Tag. Vai pitäisikö tässä tilanteessa sanoa bonjour? Olen täällä taas. Pitkästä aikaa. Pyytäkää sitä linkitystä ja kaikkea, minä olen ollut sen verran kauan täysin poissa näistä Sims-ympyröistä, että olen ihan pihalla mitä täällä on tapahtunut.
Tämän kanssa pyöritään samoissa perusteemoissa kuin aiemman tuotoksenikin kanssa; rakkaudessa ja sen oikeutuksesta vallitsevassa yhteiskunnassa sekä ympäröivän maailman ja suvun suhtautumisesta. En sitten tiedä onko tällä muuten suuriakaan sidoksia Pianiin, hettiäkin ajattelin kokonaan pitkästä aikaa kirjoittaa. Saas nähdä.
Ja ranskaa en ole lukenut koulutasolla minuuttiakaan, vaikka yritänkin sitä tänne tunkea. Jos joku osaa minua paremmin ja kokee suurta kutsumusta ryhtyä silloin tällöin (lue: jatkuvasti) käännöskoneekseni, otan tarjouksia vastaan.
Mutta nyt, annetaanpas tämän alkaa iloisesti vähemmän iloisella prologilla. Valitettavasti pikku pallerot eivät tätä kauempaa pysy yhtä pieninä ja suloisina. Ainakaan fyysisesti, henkisestä tasosta en voi taata mitään.
Pyydän anteeksi, jos olen hieman ruosteessa.
~*~*~*~
...
Kenkien kannat kopsuivat vasten lattiaa kiihkeässä tempossa. Hätäisiä askelia säesti kiihtynyt hengitys viileiden hallien läpi ryntäävän, tikahtumaisillaan olevan lapsen koettaessa saada henkeä. Hengitysteitä salpasi rasituksen ja helposti sen seurauksena syntyvän hengenahdistuksen, jonka vuoksi hän ei olisi oikeastaan edes saanut ryntäillä tällä tavoin, lisäksi silkka järkytys. Se oli laajentanut teräksisen siniset silmät pyöreiksi ja saanut yleensä pienestä iästään huolimatta hyvin säädyllisesti käyttäytyvän lapsen heittämään kaikki opetetut käytössäännöt arvokkaasta liikkumisesta pois mielestään.
”Papa! Papa!” Sanat karkasivat huulilta jo ennen kuin hän oli saanut raskaita kaksoisovia niin paljon raolleen, että mahtui livahtamaan niiden välistä tummasti sisustettuun huoneeseen. Mahonkisen työpöydän takaa kuului äreä murahdus ja tiuskaisu:” Käytöstavat, Antoine!” Poika säpsähti pelästyneenä ja kumarsi hätäisesti mutisten epäselvän anteeksipyynnön. Antoinea ei normaalisti voinut syyttää millään muotoa epäkohteliaaksi, päinvastoin, mutta tänä päivänä ei mikään ollutkaan kuten ennen. Lapsen säikähdykseksi edes papa ei ollut tänään entisensä. Normaalisti huoleton ja perheensä varjolla alati kujeileva monsieur Pelletierin ääni oli kireä ja leukapielet olivat jännittyneet kielien hermostuneisuudesta.
”Parempi, mutta huono esitys sinulle”, Jacques Pelletierinä tunnettu aatelismies kommentoi, mutta laski kuitenkin kirjan käsistään pöydälle kuunnellakseen mitä hänen pojallaan oli sanottavaa. Antoine punastui nolostuneena ja kumarsi vielä kerran, tällä kertaa huolellisemmin, kuin peittääkseen äskeisen hätiköintinsä. Mielessä häivähti aavistus siitä, että papan täytyi jo tietää. Ei tämä muuten olisi ollut noin itselleen epäominaisen vakava. Mutta eihän se ollut mahdollista. Jos papa olisi tiennyt, tämä ei olisi istunut tuossa. Papa olisi estänyt tätä tapahtumasta, tehnyt... jotain!
Mies naputti kärsimättömänä sormiaan vasten pöydän tummaa pintaa. ”No? Kissako se sinun kielesi vei?” Antoine ravisti päätään ja vetäisi syvään henkeä ennen kuin aloitti, kompastellen sanoissaan:” Papa, maman on-!” ”Minä tiedän”, mies keskeytti tylysti. Liian tylysti. Lapsen silmät alkoivat vettyä; papa ei koskaan puhunut noin. Tämän täytyi olla jonkinlaista teatteria, painajaista. Antoine näki usein painajaisia. ”Mutta”, poika mutisi avuttomasti, ”maman-”
”Ei tarvitse toistaa. Maman lähtee. No niin, siinä se oli, ei sinun tarvitse sitä kertoa minulle.” Sanojen ääneen lausuminen teki niistä kauheaa todellisuutta, jota pikkupoika ei ollut suostunut myöntämään itselleen. Eikä hän edes täysin ymmärtänyt mitä kaikkea sanat sisälsivätkään. ”Eikö teidän pitäisi estää mamania?” Antoine sortui taas muminaan, peläten sanojaan, joissa oli hänen viimeinen toivonsa. Eikä hän voinut käsittää miten papa saattoi vain istua tyynenä, kun maman oli ulkona nousemassa vaunuihinsa. Eihän siinä ollut mitään järkeä.
Huokaisten Jacques nousi kirjoituspöytänsä takaa ja käveli itkua tuhertavan toisiksi nuorimmaisensa luo. ”Kaikki on ihan hyvin”, hän vakuutti, ”maman ei kuole tai mitään. Ja te näette häntä vielä, vaikka ette niin usein.” Tärisevää alahuultaan pureva lapsi ei kuitenkaan rauhoittunut yhtään isänsä vakuutuksista. ”Mi-miksi mamanin pitää lähteä?” Alustavasti rauhoittavaan hymyyn kohonneet suunpielet venähtivät ja Jacques käänsi katseensa hieman sivuun. ”Se taas ei kuulu sinulle.”
Antoine ei ymmärtänyt. Miksi ihmeessä maman haluaisi lähteä ja jättää hänet tänne? Tai papan tai Eugènen tai Héléen tai varsinkaan Matthieun, joka oli vasta ihan pieni? ”Minä en halua, että maman lähtee!” poika ulvahti ja hautasi kasvonsa isänsä takinliepeeseen. ”Hyss. Ei kukaan meistä halua mamanin lähtevän. Ei sille kuitenkaan voi enää mitään”, Jacques hyssytteli ja veti Antoinen halaukseen tämän kiihtyvien hengenvetojen alkaessa nykiä vaarallisesti. Docteur oli nimenomaan käskenyt välttämään rasitusta ja suuria tunnekuohuja. Poika kietoi kätensä tiukasti isänsä kaulan ympärille, kieltäytyen päästämästä irti. Jacques antoi olla, vaikka minä tahansa toisena päivänä hän ei olisi suvainnut tällaista käytöstä.
Muutamaa minuuttia myöhemmin hätääntynyt lapsenpiika kurkisti ovenraosta, mutta Jacques viittoi tätä lähtemään ennen kuin tyttö ehti sanoa mitään. Tämä näytti kauhistuneelta, valmiilta pyytelemään anteeksi, varmaankin päästettyään Antoinen karkuun näköpiiristään ja lapsen vieläpä juostua tänne häiritsemään monsieuria. Jacques oli aina ollut sitä mieltä, että Antoinen hyvä käytös opetti lapsenpiiat aivan liian lepsuiksi.
Onneksi tyttö sentään tajusi vetäytyä äänettä ovensuusta ja sulkea oven takanaan, ilman suurempaa draamaa tai kiinnittämättä Antoinen huomiota. Poika olisi saanut varmasti hengenahdistuskohtauksen pelkästä häpeästä. ”Nono, chéri, eikö sinun pitäisi mennä hyvästelemään maman? Hän tulee varmasti surulliseksi, jos ei ehdi näkemään sinua ennen lähtöään”, Jacques huomautti irrottaessaan hellästi pojan käsivarret kaulansa ympäriltä. ”Ja muista käydä ensin pesemässä kasvosi, tiedäthän miten raskaasti maman aina ottaa kun te olette itkeneet.”
***
Ulko-ovien edustalla porrastasanteella pohjimmaiset tunteet eivät paljoakaan eronneet työhuoneessa koetuista, vaikka mamanin raskasmielinen, pidättyväinen käytös ehkäisikin suuremmat tunteenpurkaukset. Mutta olivathan Eugène ja Marie-Hélène eli Hélée, kuten häntä tuttavallisemmin kutsuttiin, toisaalta pikkuveljeään vanhempia. Ja perheen kuopus, Matthieu, vielä liian pieni ymmärtääkseen mitä oli meneillään.
Palvelusväen kantaessa madamen matkalaukkuja vaunuihin, itse madame Eliette Pelletierille ei jäänyt muuta tehtävää kuin nykiä hermostuneesti hansikkaitaan ja hyvästellä lapsensa. ”Minä kirjoitan kirjeitä... Ja tulette sitten käymään... joskus”, naisen ääni oli ohut, kuin hän olisi yrittänyt riisua sen kaikista tunteista. Mutta sinisten silmien kiivasta räpsymistä ei voinut erehtyä pitämään pelkkänä hermostuneisuutena.
Lapset eivät sanoneet mitään. Eliette päästi pienen, kireän naurun, josta puuttui kaikki naurulle ominainen kepeys. Se oli tarkoitettu keventämään haudanvakavaa ilmapiiriä, mutta ei onnistunut tehtävässään millään tasolla. ”Ja missä Antoinekin on? Hélée-kulta, oletko nähnyt pikkuveljeäsi? Sinähän aina katsot hänen peräänsä... Kyllä sen pojan pitäisi nyt olla täällä.” Puhuteltu tyttö piti katseensa maassa, ”Minä en tiedä, maman.” Niin kovasti kuin madame koettikin pitää itsensä lastensa vuoksi kasassa, olla näyttämättä tunteitaan, huoli oli selvästi luettavina hänen kasvoiltaan komentaessaan yhtä palvelustytöistä etsimään Antoinen.
”Maman”, Eugène aloitti epäröiden, oudon heleällä äänellään, jota vuodet eivät olleet vielä yhtään hioneet. Eliette olisi voinut vannoa, että poika päästi ensimmäisen sanansakin tuolla pehmeällä, jopa lapseksi kumman tyttömäisellä äänellä. Jos hän siis olisi kuullut esikoisensa ensimmäiset sanat, se ilo oli jäänyt lapsenpiioille. ”Niin?” Nainen yritit hymyillä huonolla menestyksellä. ”Tuletteko te enää takaisin?” Puolitekoisen hymyn häivekin katosi Elietten nielaistessa silminnähden vaikeasti. ”Ehkä... Mutta ei sillä ole väliä, me näemme joka tapauksessa vielä”, nainen vastasi taistellen urheasti vastaan sisäistä haluaan itkeä. Mutta lasten vuoksi ei voinut. Uteliaan palvelusväen takia ei voinut. Tapojen takia ei voinut. Kaikki tahot vaativat häntä ottamaan tämän vastaan pystypäin, mutta mikään ei suonut hänelle tilaa surra omaa lähtöään.
Ilme vanhimman pojan haaleissa, käsittämättömän lempeissä silmissä oli rikkoa äidin sydämen, vaikka poika ei sanonutkaan enää mitään. Eugène oli aina ollut hyväsydäminen, haluton aiheuttamaan kenellekään mitään pahaa, mutta myös haluton aiheuttamaan pahaa mieltä omalla murheellaan, haudaten aina lopulta oman mielipahansa toisten hyväksi. Eliette huokaisi ja viittasi lapsen lähemmäs lapsenpiian helmoista:” Tule tänne, Eugène.”
Epäröiden poika noudatti äitinsä kehotusta ja loi tähän kysyvän ilmeen. Eliette näpräsi hetken ketjua kaulansa ympärillä irrottaakseen tähän asti joka päivä vihkimisestä asti pitämänsä, tunnearvoltaan mittaamattoman rakkaan riipuksen. Hänen hymynsä oli teennäinen, väkisin kasvoille pakotettu, mutta ääni tihkui aitoa murhetta ja suunnatonta rakkautta hänen painaessaan hetki sitten kaulassaan roikkunut koru hämmentyneen esikoisensa käsiin. ”Mutta maman-” ”Ei mitään muttia. Pidä sinä se.” Eugène nyökkäsi varovasti ja äkkiä Eliette vetäisi pojan syliinsä, vaikka tämä alkoi todellakin olla jo liian vanha halailtavaksi. Mutta kaikki saattoivat antaa sen anteeksi tällaisena hetkenä.
”Maman”, Eugène ynisi vaivautuneena äitinsä puuteroituun kaulaan halauksen venyessä kiusallisen pitkäksi, Elietten ollessa haluton lopettamaan sitä. Nainen naurahti hermostuneesti raaskiessaan viimein päästää pojastaan irti. ”Tule sinäkin tänne, Hélée”, hän kehotti taka-alalla pysyneelle ainokaiselle tyttärelleen. Tämä sai vähintään yhtä pitkäkestoisen ja tiukan rutistuksen kuin isoveljensäkin.
Antoine ilmestyi monsieur Pelletierin seurassa hetken päästä myös hyvästelemään madamea. Nuhdellen hellästi, sitä oikeasti tarkoittamatta, poikaansa tämän turvonneista silmistä Eliette pyyhki omalla nenäliinallaan pojan edelleen märät kasvot. ”Minä en ajatellut, että sinä todella lähtisit”, Jacques huomautti vaimolleen tämän vapauttaessa Antoine hajuvedentuoksuisesta syleilystään. ”Monsieur Pelletierin käytös ei jättänyt minulle vaihtoehtoja”, Eliette totesi ääni äkkiä kylmentyen, ”olisin kyllä ottanut lapset mukaani jos se vain olisi ollut mahdollista. Toivottavasti monsieur on nyt tyytyväinen.” Mies hymähti huvittuneesti vaimonsa kankealle muodollisuudelle, mutta loi katseensa kuitenkin portaiden alapäässä odottaviin vaunuihin, kohtaamatta Elietten kosteita silmiä, jotka saivat hänet tuntemaan aivan pienen syyllisyyden tuikahduksen. ”Lapsenpiiathan ne ovat tähänkin asti hoitaneet.”
”Mademoiselle Violaine, anna Matthieu hetkeksi minulle”, Eliette komensi hänen iltatähtöstään pitelevälle lapsenpiialle ja kuuliaisesti tyttö ojensikin pienokaisen emännälleen. Kuski huomautti alhaalta, että olisi jo aika lähteä, saaden Elietten alahuulen tärisemään uhkaavasti. Painaen kuopuksensa varmasti rintaansa vasten, hän jakoi vielä viimeiset sanat perheelleen:” Pysykää kiltteinä ja totelkaa papaa, lapset. Hélée, katso edelleen Antoinen perään niin kuin tähänkin asti ja koeta olla juoksentelematta niin paljon. Minä oletan, että sinä pidät vanhimpana pienemmistä huolen, Eugène. Ja Antoine pysyy kadehdittavan kohteliaana pikkumiehenä senkin jälkeen kun minä olen mennyt.”
Eliette syleili vielä kerran tiukasti Matthieuta ennen kuin ojensi pienokaisen takaisin lapsenpiialle, ”Kasva kunnon mieheksi, pikkuiseni.” Halattuaan vielä kerran läpi lapsensa, tunteiden mennessä kerrankin käytössääntöjen edelle, monsieur ja madame Pelletier tyytyivät vain kättelemään toisiaan, välillään pikemminkin kiusaantunut kuin surullinen tunnelma. Kumpikaan ei sanonut mitään saati katsonut toisiaan silmiin.
Lapset kurottelivat kaiteen yli lakeijan auttaessa mamanin muutamaa minuuttia myöhemmin alhaalla kärryihin. ”Minä kirjoitan heti kun pääsen perille! Au revoir!” Ja noiden sanojen siivittämänä madame Pelletier katosi vaunujen sisään, vilkuttaen kyllä vielä ikkunasta, mutta lasista heijastuvien auringonsäteiden estäessä muita näkemästä sisälle vaunuihin.
Kärryjen kaartaessa portista ulos ja kadotessa näkyvistä, Jacques katkaisi viipyilevän, järkyttyneen hiljaisuuden ennen kuin Antoinen uudelleen alkava nyyhkytys ehti tehdä sen:” No niin, mennäänpä sitten sisälle eikä seisoskella siinä tuijottamassa tyhjää.” Lapset kyllä kääntyivät kaiteen luota tottelevaisesti ja noudattivat isänsä käskyä päitään murheellisesti riiputtaen. ”Minä pyydän monsieur Henryä valmistamaan illalliseksi jotain hyvää”, mies lisäsi hieman hellemmin, anteeksipyytävä pohjavire äänessään. Toivottua reaktiota sanat eivät kuitenkaan aiheuttaneet, kunhan Antoine alkoi jälleen nyyhkyttää katkonaisesti.
Jacques oli nimenomaan tahtonut säästyä tältä tunnevyöryltä, eikä hän sen takia ollut sallinut Eliettenkään puhua lähdöstään etukäteen mitään. Lapset olisivat vain itkeskelleet päiväkausia etukäteen turhaan. Ilmeisesti päätös oli ollut huono, sillä nyt lapset vain parkuisivat päiväkausia jälkeenpäin, vaikka tuskin olivat vielä edes täysin ymmärtäneet mitä Elietten lähtö merkitsi, sen yllätettyä nämä vain varoittamatta täysin.
Hän ei ikinä pakottaisi lapsiaan naimaan jotakuta tiettyä henkilöä. No, ehkä hän painostaisi naimisiin menossa, muttei vain osoittaisi näille puolisoa. Hän ja Eliette olivat tehneet toistensa elämästä sietämätöntä eikä hän tahtonut lapsilleen samanlaista, elämänmittaista liittoa, josta muodostuisi vain kultainen kahle nimettömän ympärillä.
”Papa, luuletteko, että maman-” ”Shh. Mamanista ei enää puhuta, jos ei ole välttämätön pakko. Sitä paitsi, Antoine saa nyt luvan lopettaa sen nyyhkyttämisen. Sinä alat näyttää typerältä. Ja Eugène, laita se hely jo pois käsistäsi.
~*~*~*~
Mitäs ajattelette?
Kommentit